Muistoissa

Pahinta pelättiin ja parasta toivottiin. Tällä kertaa pahin kävi toteen ja rakastakin rakkaampi Hugo jouduttiin lopettamaan. Hugon vointi ei kohentunut, vaan huononi ja lopulta niinkin radikaalisti, että näkö alkoi mennä. Siinä piti tehdä raskas päätös ja  todeta, että mitään ei ole tehtävissä ja  Hugon on parempi lähteä johonkin parempaan paikkaan.

Vaikka Hugo oli voinut huonommin jo kuukauden ajan, niin sitä vaan jotenkin ajatteli, että kyllä se selviää, eihän sille voi käydä mitään pahempaa. Motoriikka sillä heikkeni ajoittain, eikä pysynyt pystyssä kunnolla vaisun olemuksen lisäksi. Siinä vaiheessa kuitenkin tiesin alitajuntaisesti, että tämä oli tässä, kun käytiin eläinlääkärissä eikä Hugon toinen suojarefleksi silmässä toiminut ja tuomio oli että nyt heti  Vantaalle Aistiin. Kuitenkin jostain syystä varasin heti ajan sinne, jonka sain parin päivän päähän. Samana iltana Hugon näkö alkoi heiketä ja seuraavana aamuna vielä pahemmin. Siinä vaiheessa päätin, että Aistiin ei lähdetä, vaan päästetään Hugo haistelemaan hajuja pilven reunalle. Kuolinsyy ei ollut millään lailla varmaa, sillä Hugon oireet oli niin oudot, joten se lähetettiin eviraan tutkittavaksi. Huono tuuri seurasi vielä tässäkin, sillä sain soiton evirasta, että koira on pilaantunut niin pahasti, että se on tutkimuskelvoton. Että se siitä sitten. Kuolinsyy jää siis ikuiseksi arvoitukseksi, mutta minun villi veikkaus on aivokasvain.  

Miten voi yksi koira viedä mukanaan niin paljon elämästä. Ei ole enää lenkkejä metässä, ei treenejä, ei koiratapaamisia, tällä hetkellä siis tuntuu ettei ole mitään. Lenkilläkään ei voi käydä, koska ei ole Hugoa joka juoksis vieressä. Eniten tietysti surettaa se, että Hugo oli niin hauska ja hölmö, mutta kuitenkin niin viisas ja se oli minulla aina mukana lähes joka paikassa ja nyt sitä ei yhtäkkiä olekaan.  Lisäksi se oli mahtava harrastuskoira, vaikka aina ei siltä tuntunukkaan. Menestys harrastuspuolella tuntui vaan miljoona kertaa paremmalta kun oli oikeesti tehnyt paljon töitä sen eteen, että Hugo oppi kaikki jutut. Jäljen ajoa lukuun ottamatta, sillä siinä se oli vaan luonnostaan hyvä. Tuntuu vaan, että kaikki se työ minkä olen Hugon kanssa tehnyt meni nyt hukkaan, vaikka niinhän ei ole. Hugo opetti minulle millaista on omistaa oikea koira. Ensimmäinen oikeesti oma kauan harkittu koira, joka oli pentuna niin itsenäinen kun voi olla ja korvat jossain niin kaukana, ettei niistä ollut tietookaan,. Mikään ei tuntunut motivoivan sitä, vaan hajut vei mennessään. Vähitellen se alkoi huomaamaan, että hihnan päässähän on joku ja että siihen voi joskus kiinnittää huomiotakin. Kahden- kolmen ikävuoden jälkeen Hugo alko toimimaan kuin unelma. Tiesin, että sitä voi pitää irti, vaikka tulisi kävelijöitä vastaan, tiesin, että se osaa olla nätisti mihin ikinä sen jätänkään ja tiesin, että se tulee minun luokse kun kutsun. Opin luottamaan siihen ja se piti minun luottamuksen. Bh-kokeen läpäisy oli niin hieno ja iso asia minulle, ihan vain siksi, että se oli minun ensimmäinen Bh-koe ja ensimmäinen siihen koulutettu koira, mutta myös siksi, että Hugolle oli niin haastavaa opettaa ne kaikki liikkeet. Ainoa asia, jonka kanssa piti olla varovainen oli muut koirat. Hugo ei tullut toimeen vieraiden koirien kanssa, mutta kuitenkin sieti ne, mikä riitti minulle. 

Hugo tulee olemaan varmasti aina se ykkös koira, josta en missään nimessä olisi halunnut luopua näin aikasin jos koskaan.

Hugo oli koira, joka rakasti haistelua ja kananmunia yli kaiken <3