Varikolla

Varikkotreeneissä oli temppukerta tässä joku aika sitten. Teemana oli kiipeilyä, toisten koirien läsnäollessa toimiminen sekä kantaminen. Haastavinta oli minulle Pablon yli-innokkuus, sillä raukka luuli pääsevänsä juoksemaan ja ettimään ihmisiä. Pablo huomasi pian, että hihnasta ei päässytkään irti, joten ajatteli, että tässä kun nyt vaan kävellään, niin minäpä ajan sitten jälkeä. Sitä hajuvanaa, jota meidän edellä olevat ihmiset ja koirat jättivät jälkeensä. Pablo yli-innokkaana nenä maassa neliveto päällä siinä sitten jälesti, huoh sanon minä! Aina kun piti pysähtyä ja odottaa että edellinen on mennyt, niin kamala vinkuminen ja mouruaminen, että pitää päästä eteenpäin, tiiän kyllä missä se jälki menee! Ja jos liian kauan piti Pablon mielestä odottaa, niin sitten tultiin sivulle ja tehtiin Pablon mielestä tottista. Mitä tästä opimme: Pablolla ei ole sellaista kävellääntässänytvaannätisti-moodia, vaan aina täytyy olla jokin tarkoitus tai tehtävä.

Kävelyreitti kulki siis varikolla erilaisten esteiden yli ja ali ja välillä piti hypätä ja välillä vähän ryömiä. Nämä eivät olleet Pablolle mikään ongelma, ongelma oli siinä, että kuljettiin aivan liian hitaasti Pablon mielestä. Meille oli tehty myös tällainen houkutus kuja, jonka päähän koira piti jättää ja sitten kutsua se luokse kujan toiseen päähän. Kujan reunoille oli laitettu erilaisia ruokia ja leluja houkuttimeksi. Pablo jäi nätisti istumaan kujan päähän ja kutsusta juoksi minun luokse, kunnes paria metriä ennen taisi tulla joku ihana haju ja jäi vähän epäröimään palaako takaisin vai tuleeko minun luokse. Parin kutsumisen jälkeen kuitenkin tuli hämmentyneenä minun luokse. Tilanne taisi olla Pablon mielestä jotenkin outo. Pablo näytti kuitenkin kykynsä pelastuskoirana ja paikanti treenien järjestäjältä pudonneen nakkipaketin lumihangesta, tästä voi kai olla ylpeä? 

Treenien yksi teema oli siis kantaminen. Käytännössä nostettiin koira syliin ja kannettiin sitä pari metriä ja annettiin seuraavalle. Pablolle aluksi tämä oli pelottavaa ja hieman ensimmäisessä sylissä rimpuili, mutta sitten tajusi kai idean ja oli ihan nätisti kuleteltavana. Toinen kantotapa oli laittaa koira viltin päälle ja viltin kulmista kiinni ja nostettiin ylös. Pablo ei tainnut huomatakkaan että häntä nosteltiin kun syötin sille koko ajan nameja. Viimeinen koetus oli pulkka, johon koiran piti mennä ja sitten sitä hieman vedettiin. Pulkka oli kans vähän pelottava, mutta siitäkin selvittiin nakkien avulla.